Erkki Tuomioja: Puheenvuoro muistojuhlaseminaarissa 10.5.

Erkki Tuomioja
Puheenvuoro  ”Sisällissodan tausta, trauma ja sovinto”  muistojuhlaseminaarissa Hennalassa

10.5. 2018

Sodat jättävät aina syvät ja pitkät jäljet sotaan joutuneiden kansakuntien mieleen ja historiaan. Näin oli Suomessa myös II maailmansodan aikaisen talvisodan ja jatkosodan kanssa. Niiden jättämät fyysiset ja henkiset vammat on suurin piirtein saatu korjatuksi, eikä sotien historiastakaan enää tarvitse sen enempää sisäisesti kuin naapurien kanssa kiistellä.

Sisällissodat ovat kansakuntia pahiten repiviä tapahtumia ja niiden käsitteleminen niin että ne voidaan jättää taakse vie vuosikymmeniä. Suomessa sanotaan, että talvisota yhdisti jakaantuneen kansakunnan. Näin oli sen hetkisessä hätätilassa, mutta tosiasiassa vuoden 1918 arvet jäivät vielä pitkään vaikuttamaan ja sisällissodan muisteleminen tapahtui edelleen enemmän osapuolijaon merkeissä ja tavalla joka pitkitti haavojen umpeutumista.

Itsenäisyytemme 100 vuoden juhlintaa on seurannut 1918 sisällissodan muistovuosi. Sisällissodan muistaminen tapahtui pitkään lähinnä osapuolijuhlintana vapaussodan voittojen tai luokkasodan menetysten merkeissä. Tämä oli väistämätöntä niin kauan kuin tapahtumiin osalliset olivat asialla ja niin kauan kuin sodassa ja sen jälkiselvittelyissä menehtyneiden lähiomaiset olivat elossa. Kansallista sovintoa se ei pyrkinytkään rakentamaan ja juhlinnan muodot päinvastoin osaltaan ylläpitivät haavoja ja vaikeuttivat yhteisen ymmärryksen ja sovinnon hakemista.

Vasta 50-luvun lopulta lähtien uudet kirjoittajat sekä kaunokirjallisuudessa että historiantutkimuksessa mursivat osapuolitabun ja pystyivät tuottamaan ja luomaan vanhat jakolinjat ylittävää tietoa ja ymmärrystä tapahtumista. Väinö Linna kirjailijana ja Jaakko Paavolainen historiantutkijana olivat tärkeimmät uusien avauksien tuottajat. Vieläkin esitetty arvostelu, jonka mukaan Linna ei Täällä Pohjantähden alla -teoksessaan olisi huomioinut sitä tai tätä näkökulmaa on turhaa, sillä mikään ei vähennä sitä suurta merkitystä, joka hänen tuotannollaan on ollut kansallisen yhteisymmärryksen rakentajana.

Suuri merkitys ja arvo on ollut Suomen sotasurmat 1914-1922 projektissa tehdyllä valtavalla ja tarkalla selvitystyöllä siitä mitä, miten ja missä jokaiselle sodassa menehtyneelle tapahtui. Sen seurauksena tosiasiat tunnustetaan eikä niiden tulkintakaan enää herätä ainakaan historioitsijoiden keskuudessa intohimoja.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei sisällissodan tapahtumiin liittyen olisi edelleen avattavaa, tutkittavaa ja puhuttavaa. Tässä suhteessa nämä Hennalan muistojuhlaviikon tilaisuudet monine seminaareineen ovat erittäin arvokkaita ja tärkeitä tapahtumia. Ne ovat jo tuoneet ja levittäneet paljon uuttakin tietoa. On totta, että tieto voi tässäkin tapauksessa lisätä tuskaa, mutta tuskankin sävyttämä tieto on välttämätöntä myös ymmärryksen lisäämiselle.

 

Eduskunnan valtiosalissa järjestettiin sisällissodan alkamisen 100-vuotispäivänä pienimuotoinen mutta koskettava sisällissodan muistohetki. On vienyt 100 vuotta ennen kuin tapahtumien muistelu voi tapahtua näin rakentavassa ja sovinnollisessa sävyssä. Tässä suhteessa myös Tasavallan Presidentin uuden vuoden puhe viritti jo oikean sävyn, jota hän jatkoi Tampereen puheessaan.

Se mitä Suomessa vuonna 1918 tapahtui ei ollut ainutlaatuista silloisessa maailmassa. Sitä edeltänyt ja sen aikana vielä jatkunut maailmansota, johon monet lähtivät mukaan liput liehuen ja nopeiden voittojen odotuksin, ei tätä kunniaa kenellekään tuonut vaan kylvi vain kuolemaa, köyhyyttä ja nälkää.

”Nälkä on punikki” oli Juhani Ahon osuva aikalaiskommentti, ja tällaisia nälän ja sotaväsymyksen liikkeelle saattaneita punikkeja syntyi muuallakin Euroopassa. Venäjällä vuoden 1917 vallankumousten tärkeimmät liikkeellepanevat voimat olivat juuri sotaväsymys ja nälkä. Niihin perustui myös bolševikkien vallankaappauksen onnistuminen marraskuussa, vaikka se ei suinkaan poistanut sen enempää sotaa kuin nälkää. Venäjän osallistuminen maailmansotaan päättyi Brest-Litovskin rauhaan, mutta sotiminen jatkui bolševikkivallan ja brittien ja ranskalaisten tukemien valkoisten joukkojen välillä.

Jos haluaa etsiä ajankohdan jolloin vallankumouksen aave liihotteli maailmassa vahvimmillaan se pm hyvinkin voinut olla juuri vuosina 1918-1919. Samankaltaiset odotukset, jännitteet ja pelot olivat vahvimmin esillä kaikissa sotaa käyvissä maissa.

Saksassa liikehdintä johti keisarivallan kaatumiseen, epäonnistuneeseen spartakistikapinaan, lyhytaikaiseen neuvostotasavaltaan Baijerissa ja seuraavana vuonna 1919 uuden Weimarin tasavallan perustuslain hyväksymiseen, Itävalta-Unkarissa koko kaksoismonarkian katoamiseen ja Unkarissa Bela Kunin lyhytaikaiseen neuvostotasavaltaan.

Vallankumousliikehdintä ja levottomuudet olivat yleisiä muissakin maissa, kuten Britanniassa ja sotaan osallistumattomissa maissa, kuten Ruotsissa jossa esiintyi 1917 ja 1918 nälkämellakoita ja jossa sosialidemokratia myös jakaantui jo keväällä 1917 pääpuolueen ja sittemmin kommunistiseksi nimensä muuttaneet vasemmiston kesken. Ruotsin demokratia oli kuitenkin kestävämpi kuin Suomessa eikä siellä yritetty vallankumousta.

Suomi oli vuonna 1906 saanut silloisen maailman demokraattisimman ja moderneimman parlamentin, jonka valintaan ja työhön myös naiset ensimmäisenä maailmassa saivat osallistua. Tällä eduskunnalla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta edes maan hallituksen nimittämiseen, sillä Venäjän tsaari Suomen suurruhtinaana käytti jokseenkin rajoittamattomia valtaoikeuksia. Siten työväestö ja maalaisköyhälistö pettyivät nopeasti siihen, että eduskunnan säätämät uudistukset jäivät Pietarissa vahvistamatta. Pietarista bolševikit kuitenkin tarjosivat Suomenkin työväestölle vallankumouksen mallia siihen miten tämä epätyydyttävä asiantila saataisiin korjatuksi.

Nämä syyt selittävät, mutta eivät oikeuta sitä että Suomessa ajauduttiin kapinaan. Samoin kapinan jälkiselvittelyille summittaisine teloituksineen ja vankileirikurjuuksineen löytyy myös selityksiä, mutta ei oikeutusta.

Vaikka sisällissodan syistä ja tapahtumista voidaan edelleen esittää eriäviä käsityksiä, alkaa onneksi kuitenkin nykysuomalaisia yhä vahvemmin yhdistää käsitys, että kyseessä oli valtaisa koko kansakuntaa koetellut onnettomuus, josta tärkein opetus on se, että on tehtävä kaikkemme ettei tällainen enää koskaan voisi toistua.

Jos Suomen sisällissota ei ollut ainutkertainen katastrofi silloisessa maailmassa, ei se valitettavasti ole sitä nykyisessäkään maailmassa. Länsi-Balkan, Rwanda, Jemen, Syyria ja monet muut ovat viime vuosikymmeninä sisällissotien ja niissä tehtyjen sotarikosten näyttämönä. Suomi ei kovin paljoa voi tehdä näiden konfliktien lopettamiseksi muuta kuin johdonmukaisesti tukea kaikkia rauhanpalauttamistoimia. Enemmän voimme tehdä konfliktien jälkeisessä tilanteessa, rauhanturvaajina ja siviilikriisinhallintatehtävissä sekä konfliktin uusiutumisen estämiseksi.

Jälkimmäinen asia tarkoittaa myös konfliktin historian käsittelyä, johon yksi mahdollisuus on Totuus- ja sovintokomissioiden kaltaisten menetelmien käyttö. Suomalaisilla on mahdollisuus myös jakaa omia kokemuksiaan ja miten me, joskin ehkä kohtuuttoman pitkän ajan jälkeen, olemme kyenneet käsittelemän näitä historiamme vaikeimpia ja kipeimpiä vaiheita ns. menneisyydenhallinnan merkeissä.

Voi olla että juuri sisällissotamme kokemusten käsittely on osaltaan tehnyt luontevaksi sen aloitteen, jonka Suomessa teimme kun kesäkuussa 2015 perustimme yhdistyksen nimeltä Historioitsijat ilman rajoja Suomessa, Se on suomalainen kansalaisjärjestö johon kuuluu kolmisensataa historioitsijaa, tutkijaa ja rauhanvälityksen kanssa toiminutta tai siitä kiinnostunutta jäsentä. Se toimii myös kansainvälisen Historians without Borders verkoston sihteeristönä. Tämä päätettiin perustaa kaksi vuotta sitten Helsingissä otsikolla The Use and Abuse of History in Conflicts järjestämämme kansainvälisen konferenssin päätteeksi.

Toivomme, että tapa jolla käsittelemme oman menneisyytemme vaikeimpia ja kipeimpiä kohtia auttaa meitä myös käynnistämään muuallakin sellaisia historiadialogeja, jotka kykenevät edesauttamaan historiallisten jännitteiden ja vastakkaisuuksien purkamista sovintoa ja yhteistä ymmärrystä edistävällä tavalla.

Arvoista kuulijat,

Melkein kaikilla suomalaisilla on jonkinasteinen henkilö- ja sukusuhde vuoden 1918 sisällissotaan. Joillekin se on ollut kotona kokonaan vaiettu asia, toisille taas sitäkin perusteellisemmin läpikäyty historia. Kuulun itse niihin onnellisiin suomalaissukuihin, jonka esivanhemmat eivät osallistuneet taisteluihin ja säilyttivät myös henkensä. En ole siis joutunut turvautumaan 90-luvulla käynnistetyn Suomen sotasurmat 1914-1922 projektin tuottamaan aineistoon, joka on arvokkaalla tavalla auttanut tuhansia suomalaisia selvittämään esivanhempiensa kohtalon.

Kun seuraavaksi kerron omien esivanhempieni sisällissotavaiheista toivon sen myös avaavan vähemmän tunnettuja näkymiä sotaan.

Isänpuoleinen isoisäni Walto Wihtori Tuomioja täytti kolmekymmentä keväällä 1918. Hän oli parkanolaisen torpparin Efraim Tuomiojan seitsemästä lapsesta nuorin ja ainoa jolle avautui mahdollisuus oppikouluun ja ylioppilaaksi. Hänen vanhin veljensä Aleksi oli isänsä torpan omakseen lunastanut maanviljelijä ja kotipitäjänsä monitoimivaikuttaja. Parkano oli yksi niistä kymmenistä paikkakunnista, joissa väki kummallakaan puolella ei halunnut lähteä sotimaan veljiä vastaan.

Helmikuun 5. päivänä kokoontuivat eri puolueväriä tunnustaneet pitäjän puoluemiehet yhteen ja tekivät yksimielisen sopimuksen, jonka mukaan oman paikkakunnan miehet eivät nouse toisiaan vastaan. Kun kokous oli pidetty, haluttiin se ajan tavan mukaan päättää yhteiseen lauluun. Sopivan puolueettoman laulun valinta ratkesi, kun kokouksen puheenjohtajana toiminut Aleksi Tuomioja ehdotti, että laulettaisiin ”Juokse porosein”.

Parkanolaisten paikallisidylli ei kestänyt, vaan parkanolaisetkin jaettiin kahtia. Se tapahtui kuitenkin ulkokuntalaisten toimesta ja pitäjä säästyi sekä varsinaisilta sotatoimilta että sodan julmimmilta seurausilmiöiltä.

W.W. Tuomioja olisi epäilemättä parkanolaisten sopuun yhtynyt, mutta hän asui Helsingissä, jossa hän kaksi vuotta aiemmin valmistuneena lakitieteen kandidaattina oli töissä Helsingin Sanomien toimituksessa. Jo silloin nuorsuomalaisena poliitikkona tunnettu W.W. Tuomioja ei siten joutunut sotatoimiin eikä hänen varsinaisesti tarvinnut piileskellä punaisessa Helsingissä, mutta hän saattoi antaa turvallisemman  piilopaikan kahdelle suomettarelaiselle kansanedustajalle.

Sodan jälkeen Tuomioja määrättiin valtiorikosoikeuden lakimiesjäseneksi. Siitä tuskin oli mahdollista kieltäytyä ja hän hakeutui tehtävästä eroon hyvin nopeasti. Punaisten kostohenkinen tuomitseminen ei istunut hänen maailmankuvaansa. Uuden tasavaltalaisten perustaman edistyspuolueen tulevana puheenjohtajana ja kansanedustajana hän oli läheisen ystävänsä K.J. Ståhlbergin tavoin armahdus- ja sovintopolitiikan kannattaja. Jo syksyllä 1918 julkaistussa pamfletissaan hän oli kirjoittanut, että käsitys sosialistien romahduksesta oli perinpohjainen erehdys ja sen vuoksi oli tärkeätä, ”että tämäkin osa kansaamme saadaan mukaan yhteistyöhön tulevaisuuden Suomea rakennettaessa”.

Äitini vanhemmat Hella ja Sulo Wuolijoki olivat sisällissodan alkaessa jo tunnettuja ja aktiivisia sosialisteja. Sulo oli valittu ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan SDP:n edustajana ja toimi tehtävässä vuoden 1913 vaaleihin saakka. Hän tunsi läheisesti kaikki kansanvaltuuskuntaan tulleet sosialidemokraatit, ja hän oli yhdessä kumouslinjaan yhtyneiden O.W. Kuusisen ja Yrjö Sirolan kanssa laatinut suomenkieliset sanat Kansainväliseen. Hänelle myös tarjottiin tehtävää kansanvaltuuskunnan valtiovarainvaltuutettuna eli finanssiministerinä, mutta hän kieltäytyi.

Sulo ja Hella Wuolijoen avioliitto oli käytännössä tuolloin jo hajonnut, mutta molemmilla oli sama käsitys vallankumousyrityksen päättymisestä surkeasti eivätkä he halunneet olla sen kanssa missään tekemisissä. Hella Wuolijoki oli maailmansodan alkuvuosina ryhtynyt kansainvälistä kauppaa harjoittavaksi liikenaiseksi ja koonnut miljoonaomaisuuden, mutta luopunut ennen sisällissotaa toimistaan ja piti rahansa turvassa Tukholmassa. Sodan aikana hän emännöi Carl Lindhagenin ja muiden, sodan lopettamiseen tähdänneitä tuloksettomia välitysyrityksiä Suomessa tehneiden ruotsalaisten sosialidemokraattien tapaamisia Helsingissä. Hän myös esitti amerikkalaiselle liikekumppanilleen mielikuvituksellisuudessaan täysin epärealistisen suunnitelman, jolla sodan osapuolet olisi viljadiplomatialla saatu sovintoneuvotteluihin.

Kokonaan kansanvaltuuskunnan tehtävistä Sulo Wuolijoki ei kuitenkaan kieltäytynyt, vaan suostui kansanvaltuuskunnan ja Neuvosto-Venäjän suhteiden järjestämistä valmistelleen sekakomission sihteeriksi. Sopimus oli Suomelle vähintään yhtä edullinen kuin kaksi vuotta myöhemmin valkoisen Suomen tekemä rauhansopimus Neuvosto-Venäjän kanssa, mutta se ei estänyt Sulo Wuolijokea joutumasta valtiorikosoikeuteen ja tuomituksi maanpetoksesta. Huomattakoon, että samalta kohtalolta säästyivät sekakomission työhön panoksensa antaneet Väinö Voionmaa ja Eino Leino.

Hella Wuolijoen suhde sisällissodan onnettomuuteen näkyy myös hänen 30-luvulla kirjoittamassaan näytelmässä Laki ja järjestys. Se sai ensi-iltansa vuonna 1933, mutta oikeusministeriö kielsi sen esitykset jo kahden näytännön jälkeen. Näytelmän keskiössä oli sosialidemokraattisen naiskansanedustajan ja porvarillisen senaattorin rakkaustarina. Pasifistinen kansanedustaja auttaa senaattoria välttämään pidätyksen punaisten hallitsemassa Helsingissä ja joutuu itse omiensa pidättämäksi. Näytelmällä ei ole onnellista loppua, sillä rakkaus ei lopulta riitä sillaksi paria erottavan luokka- ja ideologisen kuilun ylitse. Vaikka sodanvastainen näytelmä otti etäisyyttä molempien osapuolten väkivaltaan, niin sen aihe ja ehkä näytelmäkirjailijan henkilökin olivat riittävä syy silloisessa ilmapiirissä sen esityskiellolle.

Talvisodan aikana Hella Wuolijoki avusti ulkoministeri Väinö Tannerin suostumuksella rauhantunnustelujen käynnistämistä Tukholmassa. Jatkosodan aikana hänen yhteytensä neuvostotiedusteluun veivät hänet vankilaan. Näitä hänen sotaoloissa maanpetoksen tunnusmerkit täyttäneitä yhteyksiään leimasi sekoitus idealismia, naiiviutta ja laskelmointia, mutta niiden yhtenä aitona vaikuttimena oli halu saada onneton sota päättymään.

Olen siis saanut isän puolelta perintönä ymmärryksen sovintopolitiikalle ja äidin puolelta sodanvastaisuuden. Näitä perintöjä yhdistää ymmärrys siitä, että vuoden 1918 sisällissota oli koko kansakunnan suuri yhteinen katastrofi, jossa ei ollut voittajia.